Lähdimme aamuyöstä neljän maissa kohti Arcachonia. Meri oli lähes tyyni, vain pieni maininki vyöryi lännestä päin. Hieman lähdön jälkeen kuului keulan edestä kopsahdus ja taas hyppäsi sydän kurkkuun, jotta mihin me nyt törmäsimme. Perävanaan katsellessa vasten kaupungin valoja näimme mustan lipun, eli ajoimme suoraan päin kalastusverkon merkkiä. Noita lippuja on pimeässä aivan mahdoton nähdä, kun ne välillä päivisinkin on vaikea huomata. Tutkassakaan ne eivät juuri aaltovälkkeestä erotu. Vaurioita tuosta törmäyksestä ei syntynyt eikä verkko takertunut onneksi kiinni. Tulipahan todettua kuinka läheltä verkon merkkejä uskaltaa ajaa...
Hieman tuon törmäyksen jälkeen havahduimme vedessä hahmoihin, jotka plaktonin kajossa olivat vaaleita. Delfiinit ilmaantuivat jälleen seuraksemme. Nyt niitä kiinnosti vene selkeästi enemmän, kun meillä oli vauhtia enemmän. Samanlainen huimapäinen tyyli: "täysillä kohti ja viime hetken väistö", delfniineillä jatkui pimeässäkin. Pepiä ihmetytti otukset todella paljon. Mitään se ei varmasti nähnyt eikä haistanut, mutta loiskahdukset ja delfiinien pinnalla hengitys kummastuttivat sitä.
Tuon jälkeen matka jatkuikin kohti pohjoista mukavassa säässä. Tuulta oli vaihtelevalla voimakkuudella idän suunnalla. Auringon noustua lämpötilakin kävi helteiseksi ja matka edistyi joutuisasti. Laskeskelimme jo, että olemme Arcachonin sisäänajon kohdalla hyvissä ajoin. Mainkikaan ei vaikuttanut liian suurelta.
Puolenpäivän tienoissa kuitenkin rupesi tapahtumaan. Venettämme kävi tarkistamassa helikopteri, joka tuli niin lähelle, että tuntui jotta kohta lähtee masto ja purjeet kopterin propellien mukana. Kopteri pyöri vielä meidän ympäri ja tuli taas niin lähelle, että näimme miehen viestivän käsimerkeillä kohti vedenpintaa, jonka jälkeen kopteri ampaisi täyteen vauhtiin samaan suuntaan kuin mihin me olimme menossa. Tulkitsimme tämän viestityksen niin, että "pitäkää kurssinne". Purjehdimme näet rannikon ja Ranskan laivaston ohjusharjoitusalueen välissä, jossa kartan, Reeds:in ja pilottikirjojen mukaan on 3 merimailin levyinen "safety passage zone". Harjoitusalueella näkyikin jonkin verran sotalaivoja. Kopterin vierailusta kului jokunen hetki, kun mereltä ampaisi yksi sota-aluksista meitä kohti. Kyseinen alus oli kulkenut meidän rinnallamme jo aamuyöstä, lähtien ilmeisesti samoihin aikoihin tukikohdastaan. Alukselta viestitettiin meille, että rannikko on suljettu harjoitusten vuoksi ja me emme voi jatkaa kohti pohjoista. Hetki meni tajutessa, että rannikon sulkeminen tarkoittaa tosiaan sulkemista rantahietikolle saakka, eikä vain itse karttaan merkittyä harjoitusaluetta, jonne olimme joka tapauksessa välttäneet menemästä.
Neuvottelimme aluksen kanssa jonkin hetken tilanteestamme, kun Arcachoniin olisi tarkoitus mennä. Alukselta annettiin meille vaihtoehdoksi ottaa suunta länteen, ajaa 35 mailia ulos merelle, jonka jälkeen voi kääntyä kohti pohjoista. Lopulta kippari pyysi lupaa ankkuroitua rannikon tuntumaan ja jäädä odottamaan harjoituksen loppua kello 16:30, jonka jälkeen jatkaisimme matkaa Port Medociin, koska Arcachoniin emme voisi enää pimeän tultua ajaa. Lupa heltisikin ja niin sitten ankkuroiduimme 30 metrin syvyyteen ja killuimme siinä partioveneiden keskellä.
Vuosi sitten keittiönpöydän ääressä karttoja selatessa Port Medocin ja Angletin välinen osuus vaikutti etukäteen kaikkein hankalimmalta nimenomaan satamien vähyyden vuoksi sekä tuon harjoitusalueen takia. Angletista soittaessamme Cap Ferretin havaintoasemalle kippari yritti kysyä mahdollisista harjoituksista alueella, mutta havaintoasema ei ymmärtänyt kysymystämme, vaikka kippari miten hienosti yritti lausua alueen hienon ranskankielisen nimen: Centre d'Essais des Landes. Navtex ei myöskään antanut mitään viestiä harjoituksista eikä VHF:stä kuulunut aamusta mitään ilmoitusta asiasta. Emme toki tehneet kaikkeamme välttääksemme törmäämästä kyseiseen harjoitukseen. Olisimme vielä voineet soittaa 24 tuntia pyörivään automaattiin, joka antaa harjoitusajat ja alueet... ranskaksi...
Puoli viideltä lähdimme riipimään 30 metrin syvyydessä olevaa ankkuria takaisin kannelle, jonka jälkeen veneestä riivittiinkin kaikki vauhti irti mikä mahdollista. Täydet purjeet ja moottori heti käyntiin, kun tuuli hieman heikentyi. Ajoitus Gironnejoen suistoon vaatii taas mieluiten nousuveden viimeisen neljänneksen ja tuohon ajankohtaan osuminen vaatisi lähes huppuvauhdin veneeltä, jos emme haluaisi jälleen odotella Gironnen edustalla lähemmäs kymmentä tuntia seuraavaa sopivaa hetkeä.
Auringon laskiessa VHF:stä huhuiltiin jälleen Calimeroa. Ensimmäinen ajatus meillä anteeksi vain oli, että "mitä v***** ne taas meistä haluavat", sen verran sapetti Arcachonin väliin jääminen. VHF:stä huhuili Cap Ferretin havaintoasema meitä. Ilmeisesti Ranskan laivasto oli ilmoittanut meistä eteenpäin, koska soittaessamme itse Cap Ferretiin, emme sanoneet veneen nimeä. Cap Ferret tiedusteli arvioitua saapumisaikaa Arcachonin väylään johtavalle poijulle ja selittivät, että pimeällä sisäänajo on riskialtista, jonka me jo tiesimmekin. Kerroimme jatkavamme kohti Port Medocia, jonka jälkeen Cap Ferret vielä halusi tietää veneessä olijoiden lukumäärän sekä arvioidun saapumisajan Port Medociin. Ilmeisesti nuo havaintoasemat ja laivasto jonkin verran seuraavat liikennettä tällä osuudella rannikkoa, koska alue on hieman iso etsintään, jos jotain sattuu. Yksi laivaston aluksistakin jatkoi meidän kanssamme jonkin aikaa kohti pohjoista auringon laskun jälkeen.
Gironnejoen suistoon johtavan väylän alussa olimme tismalleen oikeaan aikaan kello 06:30, kaksi tuntia ennen korkeinta vettä. Port Medocissa olimme aamu yhdeksältä.
Pepin kannalta tämä reissu oli vähän ikävä. Eihän sillä mitään hätää sinäänsä ollut ja niin tottunut se jo purjehdukseen on, että samalla tavalla se nuokkui veneessä kuin ennenkin. Tarpeitaan se ei kuitenkaan suostunut kannelle tekemään, vaikka miten yritettiin. Ankkurissa ollessamme kippari kyllä hetken harkitsi jollailua rannalle, mutta kun ei oikein ollut varmuutta onko ranta sotilasaluetta vai ei, niin järki voitti ja jollailu jäi välistä. Olisi muuten päädytty koko porukka Iltalehteen otsikolla: "Mies ja koira tunkeutuivat ranskalaiselle sotilasalueelle häirittyään ensiksi ohjustestiä".
Noh, Pepi teki tarpeensa Port Medocissa ja sen jälkeen olisikin pitänyt heti olla heittämässä keppiä! Tulee mieleen entisen työkaverin kertomus lapsuutensa saksanpaimenkoirasta, joka putosi purjeveneestä Suomen saaristossa. Koiraa ei saatu millään veneeseen takaisin ja lopulta koiran pelastamisesta oli luovuttava. Perhe ajoi saareen ankkuriin. Muutaman tunnin kuluttua kyseinen kuolleeksi uskottu koira rantautui mereltä, uituaan jokusen merimailin, ravisteli turkkia, toi kepin omistajilleen ja juoksi takaisin veteen, jotta heitetään keppiä!
Anglet (Bayonne), Ranska - Port Medoc, Ranska: 136 mpk
Kokonaismatka: 3274 mpk
